sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hillotehdas

Viime viikkoina karhut ovat nauttineet runsaasta omenasadosta. Ne omenat, jotka eivät mahdu vatsaan semmoisinaan tai piirakan muodossa, ovat päätyneet hillottaviksi. Maukas tapa saada omenat tiiviimpään muotoon!

 


Ensimmäiseksi omenat valikoidaan: parhaat ja tuoksuvimmat omenat laitetaan yhteen kasaan ja loput toiseen. Seuraavaksi kaikki kuoritaan, pilkotaan ja laitetaan kattilaan vesidesin ja sokerikeon kanssa. Lopulta kattilassa pärskiessään kaikki omenat näyttävät ja tuoksuvat samalta: hillolta!

 


Omenankuoria, kuorittuja omenoita, pilkottuja omenoita ja eksyneitä omenansiemeniä on parahultaisesti aseteltu pieniin kasoihin. Niistä ne lapioidaan jatkojalostukseen tai suuhun.




Karhujen kotoinen omenahillotehdas on toimintatavaltaan perinteistä tehdastuotantoa muistuttavaa liukuhihnatuotantoa, jossa liukuhihnan virkaa toimittavat monet purnukkaa toiselle ojentavat karhunkäpälät. Porisevasta kattilasta kanelilla ja vaniljalla maustettu hillo kauhotaan keittämällä desinfioituihin lasipurkkeihin. Purkitettaessa karhunkin on erityistä varovaisuutta noudatettava ja suojavarustein, kuten paksuin uunikintain varustauduttava! Omenahillo on myös mieltynyt roiskumaan ympäriinsä sitä keitettäessä, ja siksi on hyvä suojata turkki esiliinoin. Muutoin karhu saa huomata olevansa tahmainen ja joutuu välttämään muiden halaamista.






Lasipurkit kuljetetaan karhukeinoin seuraavaan yksikköön, jossa niihin kierretään kannet. Kansien kiertämisen jälkeen purkit vieritetään karhutyöntövoimalla seuraavaan toimenpiteeseen: etikettien kiinnittämiseen.





 
Kun purkillinen omenahilloa on näin saatu säilötyksi, se vieritetään niin ikään karhutyöntövoimalla säilöön, jossa on joukko hillonnälkäisiä karhuja lusikoimassa tuoretta hilloa suihinsa.




Näin saamme herkullista hilloa koko talveksi, sekä paljon tahmaisia käpäliä!


 

tiistai 6. syyskuuta 2016

Kartanovierailulla Seurasaaressa

Palataan vielä hetkeksi aurinkoiseen elokuuhun ja matkataan karhuystävän kanssa Helsinkiin Seurasaaren ulkomuseoalueelle. Kauniina pilvipoutaisena päivänä pikkuinen Wessex osti itselleen lipun museoalueelle ja tallusteli vanhan suosikkinsa, Kahiluodon kartanon katetusta ovesta sisään. 










Kartanon sisällä näyttää ja tuntuu alituisesti siniseltä ja vaalean harmaalta, riippumatta valon väristä ja määrästä. 1700-luvun loppupuolella valmistuneen kartanon seinät huokailevat rauhaa ja levollista mieltä: "meillä ei ole kiire minnekään". Puutalon hiljainen rasahtelu jalkojen alla ja valon siivilöytyminen ikkunoiden läpi vaaleisiin, kauniisiin kartanon huoneisiin pysäyttivät pienen kulkijan askeleet ja saivat sen hiljentymään omiin ajatuksiinsa. 
















Hetken mietteisiinsä vaipuneena Wessex lopulta havahtui ja huomasi tuijottaneensa tovin valon leikkiä huoneessa leijailevilla pölyhiukkasilla. Wessex kuvitteli pölyhiukkasten sointia, kun ne leijailivat huoneessa ilmavirran kevyesti tanssittaessa niitä mukanaan. Wessexin ajatuksissa hiukkaset soivat kuin pienet kulkuset tai kellot, tai kenties kuin pianon korkeimmat sävelet. Kevyesti kilahtaen ne vaihtoivat suuntaansa tai laskeutuivat alas, kumartaen lopuksi tanssittajalleen sekä katsojalleen.










Kahiluodon kartanon siniharmaista tanssisaleista Wessex siirtyi museoalueella sijaitsevaan Karunan 1600-luvun puiseen kirkkoon. Sen viileä hämäryys sokaisi Wessexin hetkeksi astuttuaan ulkoa auringon paisteesta sisälle kirkkoon. Vuosisatoja vanha kirkko muistutti ikänsä tuomalla auktoriteetilla pienten arkisten murheiden mitättömyydestä suuren, aikaa nähneen puukirkon edessä. Älä sinä pikkuinen karhu huoli pienistä arkisista asioista, kyllä ne omenat siellä kotona vielä ennättää keittää hilloksi. Makeaksi kaneliseksi hilloksi..