Kukkivat puut

Herkimmän kevään keiju vie tuomen kukkien varistessa kevään mennessään, ainakin mikäli Marjatta Kurenniemen Oli ennen Onnimanni-satukirjaa on uskominen. Siinä Valpuri, kevään keiju lähtee sinä samana hetkenä, kun tuomen kukat pudottavat terälehtensä. Kaunis satukirja, mutta karhut eksyivät aiheesta. Niiden ei ollut tarkoitus kertoa Onnimannista tai Valpuri-keijusta, vaan todenteolla alkaneesta kukkakesästä ja pienistä retkistä sen keskellä. Tuomet ja omenapuut ovat parhaillaan kukassa, ja lähipäivinä ne tiputtavat kukkiensa terälehdet valkoisena sateena maahan.

Bismarck ja Wessex Naantalin museossa.

Pikkuiset Wessex ja Bismarck-karhut siirsivät keväännälkäiset kirsunsa retkelle Turkuun ja Naantaliin. Siellä karhut tömistelivät pitkin puistopolkuja ja kapeita kujia, joiden varrelle oli sijoitettu puita, autoja ja museoita. Koska museot houkuttelevat mainittuja karhuja suuresti puoleensa, useiden museoiden ovet naurahtivat saranoissaan kahden pienen nallekarhun puikahtaessa sisään oviaukoista.

Muun muassa Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon pienten puurakennusten välisillä kapeilla kujilla kulkiessaan kahdesta pienestä karhusta kuului innostunut pulina ja vanhoja, kauniita asumuksia hengästyneinä katsellessaan ne tuskin muistivat edes hengittää. Ne ympäriinsä säntäillen ihmettelivät monia, useille meistä itsestäänselviä mutta kauniita yksityiskohtia, kuten kuluneiden rappusten puun kuvioita, seinien vanhojen maalipintojen sävyjä ja ihmeellisiä raitoja ja kuvioita näkymään aiheuttavia vanhoja ruutulasi-ikkunoita.

Voikukkameri houkutteli kukkasukellukselle museon pihapiirissä. Runsas kirvavuosi tosin aiheutti sen, että monia vihreitä ötököitä jouduttiin jahtaamaan pois hatuista, nutuista ja korvista.

Kun pienet jalat väsyivät, ne pysähtyivät puiston penkille tai meren rantaan, osoittaen kengänkärkiin piiloutuneet varpaansa sinistä, pilvetöntä taivasta kohti. Varpaita heilutellessa saattoi vatsan viilennykseksi kadota myös jäätelö tai kaksi.

Meren rannassa karhut eivät sukellusta kaivanneet, ainakaan veteen. Hetken aurinkokylpy Naantalin vanhassa kylpyläkaupungissa sen sijaan sai miettimään kesän ihanuutta.

Näinä hellepäivinä herkin kevät tuntuu jo menneen ohitse, kun lämpöä riittää helteeksi ja auringon paahteelle altistuminen saa nenän punoittamaan ja kipristelemään. Mutta uskotaan vielä hetki Valpuriin, herkimmän kevään keijuun, ja toivotetaan sille näkemiin ensi kevääseen vasta sitten, kun valkoisten, kukkivien tuomien aika on ohi. Siitä syystä myös Wessex, ikään kuin  osoittaakseen todeksi kevään herkimmän hetken, hellästi taittoi kukkivan tuomen oksan ja asetti sen nuttunsa rintaan. Älä Valpuri vielä lähde.

Valokuvat: H.K. ja S.P.

Vuokot

Toukokuista auringon lämmittämää päivää seurasi aurinkoinen, lämmin ilta. Bismarck-karhu suuresti kaipasi päästä ulos nuuskimaan kevätillan tuoksuja, ja vaikka karhun nenä tarkka onkin, se kaipasi avukseen vielä tarkemman nenän. Tuo tarkka nenä oli tällä kertaa Pienen Koiran musta nahkanenä, joka hetkessä vainusi kauneimmat aurinkolaikut ja vuokkomättäät. Pienet tassut ja tossut hipsuttelivat sinne minne nenä osoitti, eikä se osoittanut koskaan väärään suuntaan. 

Kevyt tuuli huojutteli kevyitä, vielä hurjinta kasvukauttaan eläviä heinäkasveja ja saniaiset olivat hetkessä kasvaneet pienistä, maasta ponnistavista mykkyröistä pikkukarhun kokoisiksi, sulkaa muistuttaviksi lehdiksi. Ujot valkovuokot nyökyttelivät ja kuiskivat toisilleen iltarunoja ennen kuin sulkisivat terälehtensä ja vaipuisivat uneen auringon laskiessa.  Ohimolle asetettu käpälä antoi hieman suojaa pienille silmille viistolta auringonpaisteelta, joka vielä illallakin hellittämättä jaksoi lämmittää.

Toukokuisen ilta-auringon pitkä vaellus taivaalla jaksoi yhä askarruttaa myös pienen karhun mieltä, kahden pienen, pyöreän korvan somistama pää kun oli yhä talven jäljiltä tottunut siihen, että aurinko laskee hyvissä ajoin ennen ilta-askareita. Pää, jalat ja vatsa tahtovat mennä sekaisin, kun päivän ja yön ero pienenee ja nukkumaan meno iltaisin on aina vain vaikeampaa pitenevien iltojen tähden.

Unelias vuokkonen ja nenä.

Herkin kevät kirkkaanvihreine sävyineen ja ensimmäisine kukkineen on hetkessä ohi. Myös Bismarck ja Pieni Koira tiesivät sen ja siksi hengittivät sisäänsä niin paljon kevättä kuin oli mahdollista. Kevään mukana neniin meni kuitenkin myös hiukan siitepölyä, minkä aiheuttaman aivastuksen myötä osa sisään hengitetystä keväästä pyrki nopeasti myös takaisin ulos.

Vuokkojen kuiskeen hiljalleen hiljentyessä auringonlaskun myötä Bismarck ja Pieni Koira jättivät nukahtaneet valkovuokot ja hämärtyvän metsän. Pienillä jaloilla kulkiessaan ne väistelivät töistään kiiruhtavia muurahaisia ja muita pieniä käveleviä, ryömiviä ja mönkiviä eläjiä. Osa niistä työskenteli yövuorossa, osa etsi itselleen yösijaa. Huomasitkos, vielä yksi valkovuokko heilautti lehteään? Se toivotti hyvää yötä.

Valokuvat: H.K. ja S.P.