Laatikkotarina

Hurrrrrr!

Kuorma-auto ajaa pitkin liukkaita talviteitä. Se on pakattu täyteen laatikoita ja kääröjä, joita ihmiset ovat yhteisestä sopimuksesta tai toisiaan yllättääkseen lähettäneet matkaamaan halki Suomen. Töyssyissä pienimmät pakkaukset hypähtävät ilmaan ja tupsahtavat takaisin omalle paikalleen. Erään tuollaisen hypähdyksen aikana kuuluu eräästä laatikosta turhautunut puuskahdus. "Mitä tämä on, missä minä olen?"

Monen töyssyn jälkeen auto pysähtyy ja paketit siirretään sisätiloihin ympäröivien äänien muuttuessa hyvin vaimeiksi laatikossa matkustavalle puuskahtelijalle. Monen tunnin hurinan ja töyssähtelyn jälkeen koittanut hiljaisuus ja paikallaan pysymisen tunne on yhtäkkiä järkytys, ja laatikon sisällä hengitystään tasaileva otus yrittää vaimein koputuksin saada selvää, missä on. Ei vastausta. Aika kuluu, äänet ympäriltä katoavat kokonaan ja laatikon sisältö nukahtaa odotellessaan. 

Laatikon asukki herää, kun läheisyydestä kuuluu ääniä. Ihmiset siirtävät laatikoita ja pakkauksia, toiset pakkaukset jatkavat matkaa, uusia pakkauksia tulee tilalle. Mutta tämä yksi laatikko vain pysyy paikallaan. Laatikosta alkaa kuulua taas vaimeaa koputtelua. "Pääsisinkö ulos? Missä minä olen".

Loputtoman odottelun jälkeen jotain tapahtuu. 

Joku nostaa laatikon mukaansa, kulkee sen kanssa hetken ja seisahtuu. Laatikon ulkopuolelta kantautuvat äänet ovat voimistuneet. Ulkopuolella kulkee ihmisiä. Taas laatikosta kuuluu vaimeaa koputtelua. "Eikö kukaan kuule?" Hetkessä laatikko jatkaa matkaansa, kun joku yrittää kantaa sitä selvästi omien voimiensa rajoilla. Monenlaisia ääniä ennättää kantautua laatikkoon, ennen kuin laatikko pysähtyy.

Laatikon ulkopuolelta kuuluu rapinaa. Nyt laatikkoa avataan, ja laatikon sisällä makaavassa koputtelijassa herää pelko. "Entä jos siellä on jotain vihamielistä. Ehkä laatikko on sittenkin turvallisempi!" Se kaivautuu syvemmälle papereihin ja peittoon, jotka sille on pehmusteeksi laatikkoon asetettu, ja haukkoo henkeään. Valo tulvahtaa laatikkoon sokaisten hetkeksi papereiden alle piiloutuneen nallen. Lopulta se saa näkökykynsä takaisin ja papereiden alta varovasti kömpiessään se toteaa olevansa jonkun asunnossa. 

Vähitellen Dana, keräilijältä toiselle siirtynyt saksalainen, 1950-luvulla valmistettu Richard Diem-tehtaan nalle uskaltautuu ulos laatikosta. Se kiertelee asunnossa ja tutkii sen sopukat, nuuskii palasaippuat ja katselee mattojen alle. Asukkaisiinkin se ottaa varovaista kontaktia ja tajuaa, että tästä tuli nyt hänenkin kotinsa

Luminen vaellus kansallismaisemassa

Kauno on tänä talvena kunnostautunut reippaana ulkoilmakarhuna muiden jäädessä raukeina tuhisemaan kotiin huopien ja tyynyjen väliin.

Eräänä talvisena, lumisateisena päivänä pikkuista Kaunoa houkutteli tyynyjen pehmeiden poimujen sijaan paikka, joka on monia suomalaisia taiteilijoitakin houkuttanut. Myyttinen, kiehtova Koli.

Koli, pelkoa ja kunnioitusta herättänyt vanha voimapaikka, joka on ammoin tunnettu myös nimellä Mustarinta. Mustarinta on myös vanhan kansan kiertoilmaus karhulle. Ihmeellistä, kuinka pieni lelukarhukin voi tällaisessa paikassa tuntea itsensä niin voimakkaaksi, mutta samalla niin pieneksi.

Kolin jyrkät rinteet ja kallioiden poimut tosin muistuttivat kovasti pehmeitä peittokasoja, kun pehmeä puuterilumi verhosi vaarat ja puut. Taivaalta laskeutuva lumi pehmensi näkymää järven yli niin, ettei Pielistä täplittävät saaret erottuneet kuin himmeinä laikkuina valkoisen pöllyn keskellä.

Niin kantautui puhina Kolin jyrkänteiden keskellä, pienten polkujen varsilta ja peikkomaisen suurten lohkareiden karheista kyljistä kimpoillen, kun pikkuinen Kauno taapersi eväsreppuineen talvisessa kansallismaisemassa, saaden välillä kylmän tupsahduksen selkäänsä, kun lumisia oksiaan roikottavat kuuset ilkikurisina tipahduttivat taakkaansa alapuolella kulkevan pikkukarhun niskaan.