Omenan arvostus

Tällä kertaa arvostamme pohjoisen maailmankolkan rajallisessa auringonpaisteessa kasvaneita pieniä punaposkia. Yksi erään pienen, keltaisen karhun suosikkiasioita tässä maailmassa on omena, ja nimenomaan sellainen pieni, voimakastuoksuinen ja lähellä tuotettu omena, jonka kirpeähkön maun vastapainona on sen huumaava tuoksu. Tämän karhun mielestä yksi parhaista tavoista arvostaa omenoita on hakeutua niiden läheisyyteen ja nuuskia niiden tuoksua.

Noista pienistä ja luonteikkaista omenoista saa myös erityisen herkullisia leivoksia, tietää keltainen karhuystävämme.

Omenoiden arvostamista on myös se, että pyytää ystävän mukaan nauttimaan niistä teen, kanelin ja vaniljakastikkeen kera.

Arvatkaapa mikä on tämän keltaisen, omenoita suuresti arvostavan karhun nimi? Maurice Omenainen, tietenkin.

Nallen tarina, osa 1.

Jokaisella karhulla on oma tarinansa, ja on sääli, kuinka vanhojen pehmokarhujen elämänvaiheet jäävät usein meiltä kuulematta. Onneksi joltain osin joidenkin yksilöiden taustoja on toisinaan myös hahmotettavissa.

Tutustutaan kotiimme ensimmäisenä muuttaneeseen karhusenioriin:

Vilhelm Valloittaja muutti meille joitakin vuosia sitten erään toisen intohimoisen nallekeräilijän kokoelmista. Nimensä ei niinkään viittaa sotaisaan normannikuninkaaseen, vaan karhun valloittavan hurmaavaan olemukseen. Se ällistytti jo sillä hetkellä, kun karhu kömpi Postista haetusta laatikosta pieneen asuntoomme. Se uskalsi jopa murahtaa pikkuisen tervehdyksen. Voinee sanoa, että viimeistään Vilhelm aloitti taloudessamme vakavan karhukuumeen.


Karhuvanhuksen ikää on vaikea arvioida. Sen valmistusajankohta sijoittuu 1920-1950-lukujen välille. Erityisen vaikeaa arvioinnista tekee se, että samalla mallilla karhuja saatettiin tehdä useiden vuosikymmenten ajan. Jopa eri tehtaiden mallit voivat muistuttaa hyvin paljon toisiaan. Karhun valmistaneesta tehtaastakaan ei ole täyttä varmuutta, mutta saksalaista alkuperää yksilömme kuitenkin on. Tehdas, jossa Vilhelmin tarina on alkanut, on joko Hermann tai Anker. Molemmat ovat vanhoja saksalaisia pehmoeläintehtaita, joista Hermann on edelleen toiminnassa.

Vilhelmin kaunis turkki on kaksisävyistä tip-mohairia, jonka karvan latva on sävyltään erilainen kuin tyvi. Vanhalle karhulle ominaisina piirteinä Vilhelm kantaa myös nivellettyjä raajoja, lasisilmiä ja pientä murinalaitetta, joka pitkästä iästään huolimatta toimii vielä, joskin tuottaa toisinaan hyvin hiljaista supinaa. Karhu on täytteeltään puulastuvillaa, joka antaa nallelle omanlaisensa jämäkän tunnun ja kevyesti rahisevan liikunnon. Myös ikä on tuonut Vilhelmille karismaa pienten kulumien muodossa, mutta lasisilmien loiste ei haalistu.

Muut Vilhelmin elämänvaiheet ovat valitettavasti jääneet pimentoon. Monikymmenvuotisen elämänsä aikana se on varmasti ennättänyt nähdä monenlaista, mutta valitettavasti karhut ovat varsin taitamattomia itse kertomaan omista elämänvaiheistaan. Niitä voi ihmistoveri vain arvailla.

Vilhelm Valloittaja, kunnianarvoisa vanhus.

Mustikat ja puolukat

Ensin nuo mainiot marjat kasvavat metsässä pienen pienestä kukinnosta marjaksi, joka kesän kuluessa saa väriä poskiinsa ja kesän lopulla onkin kauniin tummansininen tai punainen.

Ennemmin tai myöhemmin on odotettavissa, että joku saapastelee metsään, löytää marjan ja poimii sen joko suuhunsa tai asettaa sen sankoon (molemmat talteenottotavat ovat yhtä hyviä).

Sangossa marjamme matkaa mahdollisesti muiden kaltaistensa joukossa kotiin, jossa se voidaan jatkojalostaa esimerkiksi piiraaksi. Toki ennen jalostusta sopii saaliin kanssa myös hiukan poseerata kameralle.

Tässä urbaanin ursuksen mustikkasato.

Oi joi, mustikat karkaavat!

Kun piiraaseen laitettavat marjat on suurella vaivalla metsästä kotiin kuljetettu, säilötään vielä vähintään puolet kerätyistä marjoista suoraan suuhun. Kun loput marjat on jokseenkin menestyksekkäästi pieniltä suilta varjeltu, voi mustikan muutos piiraaksi alkaa. Olennainen vaihe siinä on taikinan valmistaminen. Pölisevän jauhon keskellä hyörii monta itsekin pölisevää pientä karhua, kaataen kuka mitäkin taikinakulhoon.

Leivottaessa kaikkein vaikeinta on välttyä sotkulta. Näyttääkin siltä, että sotkun tuottaminen onkin valmiin piiraan ohella yksi tavoitteista.

Tuleeko mustikoihin jauhoja?

Mustikoiden mukana ystävämme laittavat piiraaseen karhunvatukoita, arvannet miksi.

Karhun oma vattu!

Tarmokkaan pölistelyn, hälinän ja vaivaamisen jälkeen herkku tulisi malttaa laittaa hetkeksi uuniin. Moni pieni nappisilmä katseleekin haikeana uunin ikkunasta, kun piiras vaatii oman aikansa uunin lämmössä.

Odotus kuitenkin lopulta palkitaan ja pienet mustikat ovat muuttaneet ulkomuotoaan. Ylpeydellä saattavat karhut esitellä omaa leipomustaan ennen kuin se katoaa moniin pieniin vatsoihin.

Valokuvat: H.K. ja S.P.

Urbaanit karhut metsässä

Vaikka meidän kaupunkilaiskarhumme eivät ole synnynnäisiä metsän asukkaita, viihtyvät ne mainiosti luonnossa. Näin syksyn tullen on erinomaisen hauskaa pakata reppuun eväitä, pukea ylle nuttu ja kumisaappaat ja suunnata metsään. Siellä pienet ja isot kulkijat voivat nuuskia metsän syksyisiä tuoksuja, kuunnella tuulen laulamia lauluja sekä vain ihmetellä ympäristöään.

Metsästä voi löytyä vaikkapa lystikkäästi kuluneita kiviä.

Metsät ovat mainioita paikkoja monenlaiseen puuhaan tai puuhaamattomuuteen. Metsässä voi vain nauttia olostaan, tuntea rauhan laskeutuvan kiireen keskelle ja olla varsinaisesti tekemättä mitään. Metsässä voi myös ojennella tassujaan ja käpäliään ja hyödyntää niitä metsän antimien talteenottamiseen.

Metsässä kulkiessa kannattaakin astella aistit avoimina ja varautua matkaan astioin ja korein, jos vaikka metsä tarjoaisikin aistielämysten lisäksi myös massun täytettä. Sieniä löydettäessä kannattaa pienen lelukarhunkin kuitenkin napata sankoonsa vain ennestään tuttuja ja turvalliseksi todettuja sienilajeja. Vieraita lajikkeita tulee vain katsella ja ihmetellä.

Siinäpä kumma sieni!

Harrold löysi iloisen keltaisia ja herkullisia keltavahveroita eli kantarelleja. Ne melkein onnistuivat maastoutumaan maahan varisseiden lehtien sekaan, mutta herkutteluun taipuvaisen karhun tarkka näkö- ja hajuaisti paljastivat vahveroiden piilopaikan.

Toki metsässä liikuttaessa tulee huomioide se, että syksyinen sadekuuro voi milloin vain yllättää innokkaat sienestäjät.

Silloin voi yrittää asennoitua kuuroon hetkellisenä epämukavuutena, jolta voi suojautua suurten lehtien alle.

Syksy on ihastuttava vuodenaika, on sää mikä tahansa. Sen tuoman koleuden raikastaessa ilman on mukava pukea lämpimät villasukat ja kumean lompsahduksen jokaisella askeleella päästävät kumikengät jalkaan. Silloin voi huoletta latustella metsään kuuntelemaan suurien puiden havinaa. Havinan lisäksi metsässä voi kuunnella ylitse lentäviä muuttolintuja ja sanoa niille hyvästit matkalleen kohti etelää.