Kun kotiin muuttaa karhu..

..se etsii itselleen oman paikan. Aivan itse. Se kokeilee erilaisia vaihtoehtoja, istuu useilla erilaisilla ja erikokoisilla istuimilla ja testailee istumista lipastojen, pöytien ja kirjakasojen päällä.

Se kuljeskelee eksyneen näköisenä ympäri sille ennestään vierasta asuntoa, jonka tulisi tästä eteenpäin olla sen koti. Jokaisen nurkan se tutkii tarkasti ja pohtii, missä olisi paras paikka istuskella.

Se etsii, kokeilee ja joutuu myös käyttämään nokkeluuttaan, jotta pääsee kiipeämään myös kaikkein korkeimmille paikoille. 

Apuun rientää vanhoja asukkaita, jotka ujosti esittäytyvät tulokkaalle. Hetkessä uusin tulokas on osa karhuperhettä. Jokainen meillä asuva karhu on joskus ollut uusin tulokas ja siksi ymmärtää vasta saapuneen hämmennyksen. Uusi ystävä otetaan vastaan lämpimin tassunpuristuksin.

Lopulta uusi karhu onkin löytänyt sen ikioman paikkansa. Aivan oman tilan, johon se tuntee olevansa kuin luotu. Jokaisella kun on oma paikkansa tässä maailmassa, vaikka toisinaan sen löytäminen vie aikaa.

Lopulta oma paikka voi löytyä vaikka kaappikellon päältä, kuten Korvaton tässä osoittaa.

Kesäpäivä taiteilijakodissa

Karhuväen mielestä yksi kauneimmista paikoista heidän pienessä maailmassaan on kuvanveistäjä Emil Wikströmin (1864-1942) Visavuori. Taiteilijan 1900-luvun alkuvuosina valmistuneet ateljee- ja asuinrakennus palvelevat kävijöitä nykyisin museona. Bärle, Bismarck, Wessex ja Kauno tutustuivat eräänä kesäisenä elokuun päivänä tuohon kauniiseen ympäristöön. Kuten arvaatte, karhut ovat eläväisiä otuksia ja museossa niillä olikin hiukan vaikeuksia pidättäytyä koskemasta esineisiin ja pysyttäytyä yleisölle tarkoitetulla alueella. Loppujen lopuksi nämä harvinaislaatuiset museovieraat olivat kuitenkin kilttejä ja hyväkäytöksisiä, vaikka ajoittain pienet jalat veivät paikkoihin joihin niiden ei olisi kuulunut viedä.

Bismarck, Kauno ja valtava ateljee.

Vuonna 1903 valmistunut ateljee sisältää suurenmoisia veistoksia, joiden keskellä karhut tunsivat olonsa hyvin pieniksi. Ne katselivat veistoksia hiljaisella kunnioituksella, ja tottahan toki tuli kahden pienen karhun päästä poseeraamaan suuren Väinämöisen vierellä.

Poseeraus Väinämöisen kanssa.

Visavuori on myös erinomainen yhdistelmä kaunista luontoa ja kulttuurihistoriaa: museo sijaitsee niemellä, josta näkee Vanajaveden selälle, ja Wikströmin taide on olennainen osa Suomen taiteen kultakautta. Myös Bärle ja muut pienet karhumme arvostivat taiteilijan mielenkiintoa ja erinomaista taitoa veistää karhuaiheisia veistoksia. Yksi Wikströmin kuuluisa graniittikarhu istuu Helsingissä Kansallismuseon edustalla portaita vahtien. Tuo suuri karhuveistos on kaikkien tässä kirjoituksessa esiintyvien pienten karhujen suuri innoittaja ja esikuva. "Kunpa joku veistäisi meistäkin tuollaisen!"

Bärle ja graniitista veistetty "Hvitträskin karhu".

Emil Wikströmin ja hänen perheensä koti tarjosi monenlaisia nurkkauksia ja yksityiskohtia karhuvieraiden tutkittavaksi. Karhut suorastaan huokailivat katsellessaan maalauksia, värikkäitä tapetteja ja kauniita kalusteita menneiltä ajoilta.

Bärle ja Emil Wikström.

Wessex ja taiteilijan puoliso, Alice Wikström.

Ihmettelyn lomassa piti yrittää kiltisti pysytellä paikallaan yhteispotretin kuvaamisen ajan. Sen jälkeen kukin karhu rynnisti taas omille teilleen nuuskimaan 113-vuotiaita, pikkukarhuja kiehtovia sopukoita ja niiden somia esineitä.

Älä koske siihen! Museoesineisiin koskeminen on kielletty!

Kuten huomaatte, pienet jalat ennättivät vilistää sellaisissa paikoissa, joissa ei museovieraiden tavallisesti olisi luvallista kuljeskella. Onneksi karhut olivat enimmäkseen myös museoesineiden iän huomioonottavia ihmettelijöitä ja katselivat niitä kunnioittaen.

Myös rakennusten ikkunoiden tarjoamat näkymät jaksoivat kiehtoa varsinkin pikkuista Bismarckia. Ehkä se haaveili kiipeävänsä ulkona seisoviin komeisiin mäntyihin tai tammiin.

 

Kauniita vanhoja esineitä, suuria muotokuvamaalauksia ja maanläheisiä värejä Bärle, Bismarck, Wessex ja Kauno olisivat halunneet ihastella loputtomiin ja haikeata oli niiden mielestä museosta lopulta poistua, vaikka ei kotia voittanutta paikkaa olekaan.

Tänne me palaamme vielä!

Piilosilla viidakossa

Mikä onkaan hauskempaa, kuin mielikuvitusta ruokkiva seikkailu viidakossa? Olkoonkin, että se viidakko sattuu olemaan kodin ikkunalaudalla törröttävä huonekasvirivistö.

Kultaköynnös, rönsyliljat ja juorukasvit muuttuvat äkkiä kosteaksi ja äänekkääksi viidakoksi, jossa värikkäät linnut laulavat salaisuuksiaan yhtä värikkäiden kukkien keskellä.

Suuret, raukeat kukat venyttelevät varsiaan kohti lehtien välitse siivilöityvää auringonvaloa. Jossain päin viidakkoa kuuluu kahahdus, jonka jälkeen lehvistön seasta kuuluvat jälleen ainoastaan lintujen äänet. 

Mielikuvitus lentää kuin siivin suurten lehtien ja köynnösten keskellä kahistellessa sekä ystävän piilopaikkaa sankan kasvillisuuden joukosta etsiessä. Piiloleikin kestäessä ikävä lopulta kuitenkin pikkuhiljaa riipii pientä vatsanpohjaa. Silloin voi huhuilla ystävän nimeä ja kuulla tutun äänen vastaavan viereisen jättipelargonin kätköistä. Sen jälkeen tutkimusmatkaa voi jatkaa yhdessä ja nähdä monenlaisia ihmetyksiä.

Viidakosta voi löytyä vaikkapa norsu, joka nauttii ravinnokseen pieniä valkoisia rönsyliljan kukkia.

Tai muinainen Triceratops,  tuo liitukautinen jättiläinen, joka mahtuukin kahden kukkapurkin väliin.

On siis hyvä muistaa aina säilyttää rippunen mielikuvitusta. Pienin yllätyksin elämä harmaimmankaan betonin keskellä ei kadota kaikkia värejään.

Valokuvat: H.K & S.P

Terveisiä rannalta!

Näitä elokuun paahteisia päiviä on vietetty rannalla istuen, maininkeja katsellen ja varpaita uittaen. Kyllä, varpaita on uitettu ja uimassakin käyty, tosin aivan vahingossa, rantakalliot kun ovat kosteina hiukan liukkaat.

Suuren järven rannalla aallot voivat tuulisena päivänä yltyä varsin suuriksi, jolloin pienen karhun on erityisesti varottava veteen joutumista, mutta jo rannalla istuminen kesähatussa ja ranta-asussa on omiaan helpottamaan oloa hellesäässä.

Charly, James ja kaukana maailman kohina.

Ohi lipuu veneitä, isoja ja pieniä, purjeilla ja ilman. Veneitä seuraavat suuret aallot, jotka pärskähtävät rikki rannan kiviin. Jotkut suurimmista pärskeistä yltävät Karhujen Kesäkalliolle, sinne, minne raidallinen pyyhe on aseteltu istuma-alustaksi. Hetken pisarat täplittävät lämmintä, aurinkoista kalliota, kunnes haihtuvat pois.

Valokuvat: S.P

Hiukan kirjoista

Lukeminen on erinomainen harrastus. Jopa pienten karhujen on hyvä kehittää itseään lukemalla säännöllisesti. Lukiessa ei ole väliä luetko isoa vai pientä kirjaa, kunhan kirja miellyttää ja se asettuu mukavasti tassujen otteeseen. Sen lisäksi, että lukeminen on hauskaa, se kehittää empatiakykyä, sanotaan. Vaikka karhuille empatiakykyä onkin jo synnynnäisesti suotu runsaasti, lisäannos tuskin tekee kipeää.

Vaikka lukeminen itsessään on jo valtavan hauskaa, myös kirjat esineinä ovat hyvin viehättäviä. Sivujen paperi kun tuntuu tassuissa mukavalta ja kirjan tuoksukin on osa lukukokemusta.

Vapauttakaa karhut!

 

Karhut lukevat kaikenlaista kirjallisuutta aina mehiläiskasvatuksesta kertovasta tietokirjallisuudesta leivontakirjoihin. Mieluiten ne kuitenkin lukevat kaltaisistaan kertovia kirjoja. Silloin kirjan hahmoihin on helpompaa samaistua, onhan pienen karhun vaikea osata kuvitella olevansa esimerkiksi lentävä mehiläinen tai vaikkapa leivos.

  

Nalle-vaari, klassikkojen klassikko.

Kirjojen parissa saa helposti vietettyä paljon aikaa, mutta onneksi kirjallisuuteen käytetty aika ei mene hukkaan. Kirjojen avulla kun pääsee tutustumaan moniin hämmästyttäviin asioihin. Niiden kautta voi osallistua seikkailuihin turvallisesti omalla sohvalla, ja tarvittaessa keskeyttää seikkailu toistaiseksi laittamalla sivujen väliin merkin, mikäli seikkailu näyttää käyvän pienelle lukijalleen liian jännittäväksi.

 

Kirjallisuuden kautta voi tutustua myös omiin juuriinsa. Winnipeg esittelee valokuvaa esikuvastaan, Lontoon eläintarhassa 1900-luvun alkupuoliskolla eläneestä mustakarhusta, joka kantoi niin ikään nimeä Winnipeg. Eläintarhan hurmaava karhuasukas sai sittemmin varsin nimekkääksi nousseen kaiman, kun kirjailija A. A. Milnen poika Christopher nimesi oman pehmokarhunsa Winnieksi, Winnipegin mukaan. Kirjaa pitelevä Winnipeg ei ole itse koskaan edes käynyt eläintarhassa, mutta ulkoisen olemuksensa hän on saanut tuolta Lontoon eläintarhan asukkaalta.

Valokuvat: H.K & S.P

Kesän arvostus

Vaikka jo elokuun puolelle taipunut kesä on ollut säätiloiltaan hiukan arvaamaton, tuli mielestämme kuitenkin muistaa arvostaa kesää ainakin yhden kirjoituksen muodossa.

Koska lelukarhujen karvapeite on arempi kosteudelle kuin metsässä elävien sukulaistensa, tulee ulos astumista tarkoin harkita ja säätilaa siinä tapauksessa tarkkailla. Välillä aurinko kuitenkin paistaa, ja silloin on hyvä käydä ulos nuuhkimaan suloista kesäiltaa.

Wessex ja Bismarck pukivat hattunsa ja kenkänsä, ottivat Milou-koiran mukaan ja astelivat kesäillan auringonkeltaiseen metsään nuuskimaan loppukesän tuoksuja. Kesän taittuessa elokuuksi alkaa tuo haikea vaihe kesässä, jolloin huomaa, että kukkien kukinta-aika alkaa olla ohi ja osa linnuistakin suunnittelee jo muuttoa etelään. Silti kesä on vielä pakahduttavan kaunis. Kesäillan valossa sammaleiset kivet, metsänpohjan kasvit ja koivujen valkoiset rungot hohtavat kirkasta vihreää ja kultaa. Pienet hyönteiset lentäessään parvina auringonvalossa näyttävät pieniltä kultaisilta hippusilta. Tällaisessa illassa karhun ja koirankin tekisi mieli vain istua heinikossa ja kuvitella olevansa osa rantamaisemaa, pieni kivi, kanto tai hennosti tuulessa heiluva korsi.

 

Hiljaisen istuskelun ja maisemaan uppoutumisen katkaisee aivan pieni aivastus! Vaikka auringon laskiessa sen säteet alkavatkin olla yhä voimattomampia, silti ne onnistuvat kutittamaan pienen karhun nenää. Pikkuisen Bismarckin niiskuttaessa joukko lähtee kulkemaan takaisin kotiin. Noin pienillä jaloilla ruohikossa eteneminen kun on jokseenkin hidasta ja kotona olisi hyvä olla ennen hämärää.

Valokuvat: S.P.

Ystävämme nallekarhut

Nallet, nallekarhut, karhut. Näillä kankaasta ja erilaisista täytteistä valmistetuilla olennoilla on jotain salaista tietoa siitä, kuinka saada ihminen tuntemaan olonsa onnelliseksi. Jo yli sadan vuoden ajan nallekarhut ovat omalla olemuksellaan osanneet lohduttaa onnettomia ikään ja asemaan katsomatta. Mutta mikä karhujen olemuksessa oikein on se, joka sitten saa ihmiset tukeutumaan niihin? Onko se tuo pehmeys, jonka takana kuitenkin piilee se ikiaikainen karhueläimiin liitetty voima? Voima, jota on sekä kunnioitettu että pelätty, ja joka tuo myös pehmokarhun olemukseen sellaista kunnioitettavuutta, että siihen tukeutuminen tuntuu hyvin luontevalta? Kullakin karhulla on oma luonteensa, persoonansa ja tarinansa, ja mitä kauemmas vuosien taa nallenkin alkutaival vie, sitä suuremmaksi kasvaa sen karisma, aivan kuin millä tahansa elävällä olennolla.

Silmien sanotaan olevan sielun peili eikä lause vie harhateille myöskään karhujen suhteen. Pehmokarhun katseessa kun on sellaista lohduttavuutta ja syvyyttä, jota ei voi edes sanoin kuvailla. Apeana päivänä karhun nappisilmät kun tuntuvat pelastavan vaikka koko maailman. Myös karhun kuono eli kirsu on omiaan luomaan karhulle omanlaistaan persoonallisuutta. Kuonossa ilmentyvät usein karhun luonteenpiirteet, kuonon alueellehan sijoittuu yleensä myös suu, jolla on luonnollisesti valtava vaikutus karhupersoonamme ilmeeseen.

Myös pehmokarhun ruumiinrakenne on omiaan tuomaan hymyn kireimpiinkin kasvolihaksiin. Sopiva määrä massua yhdistettynä lyhyehköihin, tanakoihin raajoihin on mitä hellyyttävin yhdistelmä.

Katsokaapa tuota somaa kumpua!

Massunhan tulisi karhulla parhaimmillaan näyttää siltä, että se on täynnä herkkuja ja hyvää mieltä.

Prologi

Tervetuloa mukaamme!

Hyvä lukija ja arvoisa kanssakulkija. Luet nyt tekstiä, joka on odottanut vuosia tullakseen lopulta julki. Useiden vuosien ajan on kirjoittajan mieltä kiehtonut kirjoittaa itseään ilahduttavista, rohkaisevista ja tyynnyttävistä asioista, ja tämän blogin myötä hän toivoo tekstien vaikutuksen olevan sama myös arvoisiin lukijoihin.

Blogilla ei ole tarkkaan määriteltyä tarkoitusta, mutta yksi sen päämääristä voisi olla muistuttaa leikkimielisyyden vaalimisesta ja lapsenmielisyyden säilyttämisestä. Maailmassa moni kaunis yksityiskohta voi jäädä huomaamatta, mikäli unohtaa ihmettelyn taidon. Blogia lukiessa kannattaakin jättää pois turha jäykkyys ja kyynisyys ja olla hetki suojassa maailman melulta. Keitetään pannullinen teetä, istutaan omalle lempipaikalle ja ollaan rauhassa, ainakin tämä pieni hetki.

Kirjoituksissa äänensä tulevat tuomaan kuuluville monenlaiset ystävät, joihin tulette tutustumaan matkan varrella. Heillä kaikilla on yhtä lailla se oma arkinen elämänsä kuin jokaisella meistä, mutta heidän näkökulmansa tähän maailmaan voi muistuttaa meille muille jotain niistä elämän olennaisuuksista, jotka valitettavasti joutuvat unohduksiin elämän monien kiireiden keskellä. Eräs näistä olennaisuuksista, joita he jaksavat muistuttaa, on se, että:

älä huoli, kyllä se siitä.