Karhujen joulurauha

Kun Suomen Turku julistaa jouluaattona koittavaksi joulurauhan, ovat karhut ennättäneet jo julistaa oman joulurauhansa alkaneeksi. Se tarkoittaa hiljaista ja rauhallista oleilua, rentoa lepoa ja hiljaista herkuttelua. Toisten kutittelu ja äänekäs maiskuttelu on kielletty. Joulurauhan tuottaman hiljaisuuden keskellä voi uppoutua mietteisiin tai matkata jopa niiden tuolle puolen, ja viettää tovin maailman ihmeellisyyttä pohtien ja rakkaita otuksia ja asioita mietiskellen.

 

Rauhallista ja sydämellistä vuodenvaihteen aikaa kaikille!

 

 

 

Pakkaspeuhu

Karhumme pyytävät anteeksi rakkailta lukijoiltaan, etteivät kuulumiset ole marraskuun aikana blogiin päivittyneet, mutta toivottavasti joulukuu tuo asiaan muutoksen. Kuten olette karhujen touhuja seuratessanne kenties huomanneet, nallekarhut ovat hyvin toimeliasta joukkoa ja tätä nykyä myös hyvin kiireisiä, onhan joukko heitä edustamassa talouttamme kahden museon erikoisnäyttelyissä. Loput nallekarhumme ovat keksineet kiireitä muilla tavoin, kenties vilistellen, kenties säntäillen, mutta joka tapauksessa ne eivät ole malttaneet asettua kameran kuvattaviksi. Ehkä taloutemme tasapaino on järkkynyt, kun puolet asujaimistosta viettää alkutalven poissa kotoa ja kotiin jääneiden on täytettävä sen aiheuttama tyhjiö äänellä ja paukkeella.

 

 

Jokin aika sitten taivaalta satoi lunta, ja pakkassää edesauttoi sitä, että lumi myös jäi peittämään maanpintaa. Karhut katselivat ikkunasta kun ulkona satoi putoilevaa, leijailevaa ja ajoittain tuulen yltyessä poukkoilevaa ja ympäriinsä säntäilevää lunta. Pehmoinen lumi sai karhut rauhoittumaan ja ymmärtämään vuoden vaihteen olevan lähestymäisillään, kenties juhlineen ja kynttilöineen, mutta myös hartaine, rauhallisine perinteineen.

 

 

Eräänä päivänä pakkanen kiipesi mittarissa pirteästä kirpeäksi ja hiutaleiden leijailu taukosi. Silloin kotoisan talvemme harvinainen vieras, aurinko näyttäytyi talvisen matalalla kiertoradallaan ja kurkisteli mäen ja puiden takaa saaden lumihiutaleet kimaltelemaan kauniisti. Silloin vedettiin ylle nutut, myssyt ja huopikkaat. On aika kahlata vyötärönkorkuisessa hangessa ja pölisytellä lunta!



Tohinaa

Taloudessamme on tällä hetkellä mahdoton häärinä ja kiire. Karhut pakkaavat. Osa heistä nimittäin on jälleen tänä syksynä matkaamassa näyttelyihin, joissa nallemme saavat taas paljon huomiota osakseen. Siksi lähtijät pyrkivät sonnustautumaan parhaimpiinsa, ja ne jotka tällä kertaa jäävät kotiin, auttavat lähtijöitä kaaoksen aiheuttamisessa. Kapsäkkeihin pakataan paljon hattuja ja tossuja ja kaulaliinoja, mutta myös rohkeutta olla poissa kotoa yli kahden kuukauden ajan.

 

Kuvassa hieman esimakua karhujen tulevasta syystalvesta. Ei näytä lainkaan hassummalta, vai mitä?

 

Nalleja voi käydä tervehtimässä 24.10.2016 alkaen Myllysaaren museossa Valkeakoskella sekä 2.11.2016 alkaen Visavuoren museossa.

Hillotehdas

Viime viikkoina karhut ovat nauttineet runsaasta omenasadosta. Ne omenat, jotka eivät mahdu vatsaan semmoisinaan tai piirakan muodossa, ovat päätyneet hillottaviksi. Maukas tapa saada omenat tiiviimpään muotoon!

 

Ensimmäiseksi omenat valikoidaan: parhaat ja tuoksuvimmat omenat laitetaan yhteen kasaan ja loput toiseen. Seuraavaksi kaikki kuoritaan, pilkotaan ja laitetaan kattilaan vesidesin ja sokerikeon kanssa. Lopulta kattilassa pärskiessään kaikki omenat näyttävät ja tuoksuvat samalta: hillolta!

 

Omenankuoria, kuorittuja omenoita, pilkottuja omenoita ja eksyneitä omenansiemeniä on parahultaisesti aseteltu pieniin kasoihin. Niistä ne lapioidaan jatkojalostukseen tai suuhun.

Karhujen kotoinen omenahillotehdas on toimintatavaltaan perinteistä tehdastuotantoa muistuttavaa liukuhihnatuotantoa, jossa liukuhihnan virkaa toimittavat monet purnukkaa toiselle ojentavat karhunkäpälät. Porisevasta kattilasta kanelilla ja vaniljalla maustettu hillo kauhotaan keittämällä desinfioituihin lasipurkkeihin. Purkitettaessa karhunkin on erityistä varovaisuutta noudatettava ja suojavarustein, kuten paksuin uunikintain varustauduttava! Omenahillo on myös mieltynyt roiskumaan ympäriinsä sitä keitettäessä, ja siksi on hyvä suojata turkki esiliinoin. Muutoin karhu saa huomata olevansa tahmainen ja joutuu välttämään muiden halaamista.

Lasipurkit kuljetetaan karhukeinoin seuraavaan yksikköön, jossa niihin kierretään kannet. Kansien kiertämisen jälkeen purkit vieritetään karhutyöntövoimalla seuraavaan toimenpiteeseen: etikettien kiinnittämiseen.

 

Kun purkillinen omenahilloa on näin saatu säilötyksi, se vieritetään niin ikään karhutyöntövoimalla säilöön, jossa on joukko hillonnälkäisiä karhuja lusikoimassa tuoretta hilloa suihinsa.

Näin saamme herkullista hilloa koko talveksi, sekä paljon tahmaisia käpäliä!

 

Kartanovierailulla Seurasaaressa

Palataan vielä hetkeksi aurinkoiseen elokuuhun ja matkataan karhuystävän kanssa Helsinkiin Seurasaaren ulkomuseoalueelle. Kauniina pilvipoutaisena päivänä pikkuinen Wessex osti itselleen lipun museoalueelle ja tallusteli vanhan suosikkinsa, Kahiluodon kartanon katetusta ovesta sisään. 

Kartanon sisällä näyttää ja tuntuu alituisesti siniseltä ja vaalean harmaalta, riippumatta valon väristä ja määrästä. 1700-luvun loppupuolella valmistuneen kartanon seinät huokailevat rauhaa ja levollista mieltä: "meillä ei ole kiire minnekään". Puutalon hiljainen rasahtelu jalkojen alla ja valon siivilöytyminen ikkunoiden läpi vaaleisiin, kauniisiin kartanon huoneisiin pysäyttivät pienen kulkijan askeleet ja saivat sen hiljentymään omiin ajatuksiinsa. 

Hetken mietteisiinsä vaipuneena Wessex lopulta havahtui ja huomasi tuijottaneensa tovin valon leikkiä huoneessa leijailevilla pölyhiukkasilla. Wessex kuvitteli pölyhiukkasten sointia, kun ne leijailivat huoneessa ilmavirran kevyesti tanssittaessa niitä mukanaan. Wessexin ajatuksissa hiukkaset soivat kuin pienet kulkuset tai kellot, tai kenties kuin pianon korkeimmat sävelet. Kevyesti kilahtaen ne vaihtoivat suuntaansa tai laskeutuivat alas, kumartaen lopuksi tanssittajalleen sekä katsojalleen.

Kahiluodon kartanon siniharmaista tanssisaleista Wessex siirtyi museoalueella sijaitsevaan Karunan 1600-luvun puiseen kirkkoon. Sen viileä hämäryys sokaisi Wessexin hetkeksi astuttuaan ulkoa auringon paisteesta sisälle kirkkoon. Vuosisatoja vanha kirkko muistutti ikänsä tuomalla auktoriteetilla pienten arkisten murheiden mitättömyydestä suuren, aikaa nähneen puukirkon edessä. Älä sinä pikkuinen karhu huoli pienistä arkisista asioista, kyllä ne omenat siellä kotona vielä ennättää keittää hilloksi. Makeaksi kaneliseksi hilloksi..

Nallekarhut Pielisen museossa

Kenties arvoisat lukijat ovat jo panneet merkille, että meidän pienet karhumme ovat intohimoisia museoseikkailijoita. Ne pitävät pienistä ja isoista, hämäristä ja valoisista, ennen näkemättömistä ja tutuista museoista. Vaikka museossa olisi kuluneiden vuosien aikana viettänyt paljonkin aikaa, aina niistä löytyy pieniä yksityiskohtia, joita ei ennen ole tullut huomanneeksi. Pienillä karhunmuotoisilla museovierailla on myös se etu, joka monilta meiltä muilta puuttuu: ne pääsevät helposti muilta suljettuihin paikkoihin. Patinointuneinkin lukko sulaa ihastuksesta, kun näkee pienten karhujen taapertavan kohti. Tällä kertaa Kauno, Random ja Bismarck -karhut sulattivat lukkoja Pielisen museossa Lieksassa. Museo on rakennuskannaltaan Suomen suurin ulkomuseo, joten pienillä karhuilla vierähti tovi ennen kuin ne olivat päässeet sopuun siitä, milloin on vietetty tarpeeksi aikaa museossa. Kolme päivää siihen lopulta meni.

Pienillä karhuilla näkökulma museoon on aivan toinen kuin korkeammalta katselevilla. Kun on varreltaan pieni kuin Kauno, voi kujeilla vaikka kulhossa tai vilistää pöydillä ja ikkunalaudoilla.

Ja vanha rukki tuntuu suurelta teollisuuskoneelta, joka suurta kolinaa ja suhinaa päästellen tuottaa lankaa, josta pienet karhutkin voisivat kutoa itselleen kankaita housuja, nuttuja ja pienen pieniä sukkia varten

Suuri 1800-luvun tupa näytti valtavalta, tuoksui valtavalta ja kuulosti valtavalta, kun pienten karhujen ujot askeleet kaikuivat vanhojen hirsiseinien sisällä. Öljylamppu katon rajassa oli niin kaukana, ettei pieni Bismarck kyennyt ollenkaan hahmottamaan sen etäisyyttä.

Apua!

Pieni voi tosin joutua pinteeseen kiipeillessään paikoissa, joihin ei sopisi mennä.

Miun rauta, siun rauta.

Museoiden vanhat, hauraat esineet nauttivat museossa levosta, ja siksi yhdenkään kävijän ei tulisi niitä häiritä. Myös karhut yleensä hallitsevat museoympäristön vaatiman kunnioittavan käytöksen. Toisinaan ne tosin ovat liian kiinnostuneita vanhoista silmälaseista ja radioista, niin että kohteliaisuus vanhoja esineitä kohtaan unohtuu ja niitä erehtyy tervehtimään lähietäisyydeltä.

Pienelle Bismarckille museoseikkailun kohokohta oli tutustuminen vanhan syytinkimökin komeaan radiovanhukseen.

Lelukarhukokoinen seinäkello sijaitsi 1900-luvun alun leikkimökin vaaleansiniseksi maalatulla seinällä. Mökki oli pienille karhuille suuri elämys: kerrankin museossa on esitelty asumista myös heidän kokoistensa näkökulmasta!

Mökissä oli karhujen mielestä niin kotoinen tunnelma ja juuri kuin heitä varten katettu pöytä. Kukkaverhot somistivat ikkunoita ja ikkunoiden takana näkyi elokuun kesäinen, auringonkultainen maisema.

 Talon asukaskin heräteltiin päiväuniltaan.

 Kiitokset kuvausavusta Katri, Maria ja Irja!

Metsälammen rannalla..

..kulki karhu, puhisten ja välillä ilmaa nuuhkaisten. Se nosteli hitaasti käpäliään korkeassa ruohikossa, kunnes kuuli itselleen ennestään tuntemattomien äänten lähestyvän puiden takaa. Luonnoltaan varovainen karhu koki turvallisimmaksi vaihtoehdoksi nostella käpäliään nopeampaan tahtiin ja pinkaisi suuresta koostaan huolimatta yllättävän ketterästi pakoon:

..itseään kymmeniä kertoja pienempiä, vanutäytteisiä lelukarhuja. Tuo kumma ääni, joka karkoitti suuren metsien kuninkaan pakosalle, oli kolmen pienen lelukarhun kengistä kuuluva hipsutus, taukoamaton pulina ja ihmettelevä hihkuna, sekä Pieni Tuohitorvi, johon Random- karhu puhalteli hupaisten törähdysten riemastuttamana.

Hetki sitten samalla paikalla kulkeneesta elävästä esikuvastaan tietämättöminä tutut ystävämme Random, Kauno ja Bismarck kulkivat elokuisen koivumetsän auringonläikkäisessä heinikossa. Ne pysähtyivät pienen metsälammen ihmettelemään, kuinka koivut heijastuivat ylösalaisina veden pinnasta, kuin latvojaan kohti rannalla seisovia pikkukarhuja kurotellen. Toisinaan vesikirput kävivät keskeyttämässä karhujen ihmettelyn rikkomalla heijastuksen ja aiheuttamalla pieniä renkaita liikkuessaan veden pinnalla. Ihmeellistä olisi olla noin pieni ja kevyt, että olisi itsekin kuin heijastus veden pinnalla, vain pieniä väreitä aiheuttaen. Välillä voisi piiloutua vesikasvien veden pinnalla lepäävien, kevyiden lehtien sekaan, jolloin kukaan ei tulisi huomanneeksi pientä, huoletonta kirppua.

Kirput vuoroin pysähtelivät ja jatkoivat matkaansa, ja lopulta myös pienten karhujen jalat ryhtyivät seuraamaan puroa, jonka yli pienet karhut haaveilivat pääsevänsä. Puron tuolla puolen kun alkaisi suuri, vanha kuusimetsä, josta karhut toivoivat löytävänsä herkullisen sieniapajan. Kentien saman sieniapajan äärellä istuskelee suuri metsän kuningas, joka ihmettelee iloisen keltaisten keltavahveroiden kylää ja pian taas pelästyy lähestyvän tuohitorven kumua.