Nallekarhut Pielisen museossa

Kenties arvoisat lukijat ovat jo panneet merkille, että meidän pienet karhumme ovat intohimoisia museoseikkailijoita. Ne pitävät pienistä ja isoista, hämäristä ja valoisista, ennen näkemättömistä ja tutuista museoista. Vaikka museossa olisi kuluneiden vuosien aikana viettänyt paljonkin aikaa, aina niistä löytyy pieniä yksityiskohtia, joita ei ennen ole tullut huomanneeksi. Pienillä karhunmuotoisilla museovierailla on myös se etu, joka monilta meiltä muilta puuttuu: ne pääsevät helposti muilta suljettuihin paikkoihin. Patinointuneinkin lukko sulaa ihastuksesta, kun näkee pienten karhujen taapertavan kohti. Tällä kertaa Kauno, Random ja Bismarck -karhut sulattivat lukkoja Pielisen museossa Lieksassa. Museo on rakennuskannaltaan Suomen suurin ulkomuseo, joten pienillä karhuilla vierähti tovi ennen kuin ne olivat päässeet sopuun siitä, milloin on vietetty tarpeeksi aikaa museossa. Kolme päivää siihen lopulta meni.

Pienillä karhuilla näkökulma museoon on aivan toinen kuin korkeammalta katselevilla. Kun on varreltaan pieni kuin Kauno, voi kujeilla vaikka kulhossa tai vilistää pöydillä ja ikkunalaudoilla.

Ja vanha rukki tuntuu suurelta teollisuuskoneelta, joka suurta kolinaa ja suhinaa päästellen tuottaa lankaa, josta pienet karhutkin voisivat kutoa itselleen kankaita housuja, nuttuja ja pienen pieniä sukkia varten

Suuri 1800-luvun tupa näytti valtavalta, tuoksui valtavalta ja kuulosti valtavalta, kun pienten karhujen ujot askeleet kaikuivat vanhojen hirsiseinien sisällä. Öljylamppu katon rajassa oli niin kaukana, ettei pieni Bismarck kyennyt ollenkaan hahmottamaan sen etäisyyttä.

Apua!

Pieni voi tosin joutua pinteeseen kiipeillessään paikoissa, joihin ei sopisi mennä.

Miun rauta, siun rauta.

Museoiden vanhat, hauraat esineet nauttivat museossa levosta, ja siksi yhdenkään kävijän ei tulisi niitä häiritä. Myös karhut yleensä hallitsevat museoympäristön vaatiman kunnioittavan käytöksen. Toisinaan ne tosin ovat liian kiinnostuneita vanhoista silmälaseista ja radioista, niin että kohteliaisuus vanhoja esineitä kohtaan unohtuu ja niitä erehtyy tervehtimään lähietäisyydeltä.

Pienelle Bismarckille museoseikkailun kohokohta oli tutustuminen vanhan syytinkimökin komeaan radiovanhukseen.

Lelukarhukokoinen seinäkello sijaitsi 1900-luvun alun leikkimökin vaaleansiniseksi maalatulla seinällä. Mökki oli pienille karhuille suuri elämys: kerrankin museossa on esitelty asumista myös heidän kokoistensa näkökulmasta!

Mökissä oli karhujen mielestä niin kotoinen tunnelma ja juuri kuin heitä varten katettu pöytä. Kukkaverhot somistivat ikkunoita ja ikkunoiden takana näkyi elokuun kesäinen, auringonkultainen maisema.

 Talon asukaskin heräteltiin päiväuniltaan.

 Kiitokset kuvausavusta Katri, Maria ja Irja!

Metsälammen rannalla..

..kulki karhu, puhisten ja välillä ilmaa nuuhkaisten. Se nosteli hitaasti käpäliään korkeassa ruohikossa, kunnes kuuli itselleen ennestään tuntemattomien äänten lähestyvän puiden takaa. Luonnoltaan varovainen karhu koki turvallisimmaksi vaihtoehdoksi nostella käpäliään nopeampaan tahtiin ja pinkaisi suuresta koostaan huolimatta yllättävän ketterästi pakoon:

..itseään kymmeniä kertoja pienempiä, vanutäytteisiä lelukarhuja. Tuo kumma ääni, joka karkoitti suuren metsien kuninkaan pakosalle, oli kolmen pienen lelukarhun kengistä kuuluva hipsutus, taukoamaton pulina ja ihmettelevä hihkuna, sekä Pieni Tuohitorvi, johon Random- karhu puhalteli hupaisten törähdysten riemastuttamana.

Hetki sitten samalla paikalla kulkeneesta elävästä esikuvastaan tietämättöminä tutut ystävämme Random, Kauno ja Bismarck kulkivat elokuisen koivumetsän auringonläikkäisessä heinikossa. Ne pysähtyivät pienen metsälammen ihmettelemään, kuinka koivut heijastuivat ylösalaisina veden pinnasta, kuin latvojaan kohti rannalla seisovia pikkukarhuja kurotellen. Toisinaan vesikirput kävivät keskeyttämässä karhujen ihmettelyn rikkomalla heijastuksen ja aiheuttamalla pieniä renkaita liikkuessaan veden pinnalla. Ihmeellistä olisi olla noin pieni ja kevyt, että olisi itsekin kuin heijastus veden pinnalla, vain pieniä väreitä aiheuttaen. Välillä voisi piiloutua vesikasvien veden pinnalla lepäävien, kevyiden lehtien sekaan, jolloin kukaan ei tulisi huomanneeksi pientä, huoletonta kirppua.

Kirput vuoroin pysähtelivät ja jatkoivat matkaansa, ja lopulta myös pienten karhujen jalat ryhtyivät seuraamaan puroa, jonka yli pienet karhut haaveilivat pääsevänsä. Puron tuolla puolen kun alkaisi suuri, vanha kuusimetsä, josta karhut toivoivat löytävänsä herkullisen sieniapajan. Kentien saman sieniapajan äärellä istuskelee suuri metsän kuningas, joka ihmettelee iloisen keltaisten keltavahveroiden kylää ja pian taas pelästyy lähestyvän tuohitorven kumua.